Outi Alanko-Kahiluoto Vihreiden kansanedustaja Helsingistä.

Luokaton lapsuus

(Kirjoitus on ilmestynyt Opettaja-lehden kolumnina 19.2. 2010)

Luin joululomalla Me muut -antologian (Teos, 2009). Siinä tunnetut kirjailijat ja vaikuttajat pohdiskelevat omaa suhdettaan yhteiskuntaluokkiin: onko sellaista asiaa kuin luokka? Onko mihinkään yhteiskuntaluokkaan enää ylipäätään mahdollista identifioitua?

Vaikka olen aina, pienestä pitäen, ollut tietoinen hyvinvoinnin epätasaisesta jakautumisesta, en ole koskaan kokenut kuuluvani mihinkään luokkaan. Päinvastoin, olen kokenut, etten kuulu mihinkään aivan erityisesti, mutta että johonkin kuulumisen tunne on mahdollista kokea.

Ensinnäkin kuulun niihin, jota voivat myöntää vilpittömästi, etteivät ole mistään kotoisin. Perheeni muutti koko lapsuuteni ajan paljon, lähinnä isäni työni vuoksi. En ehtinyt juurtua mihinkään, mutta toisaalta opin, että pohjimmiltaan ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, ja siis yhdenvertaisia. Kaikkialla oli mahdollisuutta tuntea osallisuutta.

Vanhemmillani ei ollut koulutuksesta kumpuavaa luokkaidentiteettiä. Sodan varjossa kasvaneiden vanhempieni opintie oli jäänyt olosuhteiden takia lyhyeksi. Äitini sai käydä pelkän kansakoulun. Isäni oli yrittäjänä self made man, jonka uraan mahtui kaikenlaista. Opin, ettei onneaan kannata ainakaan varallisuuden varaan rakentaa.

Levottoman lapsuuteni kiintokohdat olivat kaksi veljeäni, jotka sentään pysyivät, kun uudet kaverit jäivät aina osoitteen vaihtuessa taakse, sekä äitini, joka huolehti kodista isän keskittyessä toimeentulon hankkimiseen. Liioittelematta voin lisäksi todeta, että lapsuuteni henkistä kivijalkaa kannattelivat kunnalliset hyvinvointipalvelut, etenkin kirjasto ja peruskoulu. Kirjastoon saattoi mennä, vaikkei vielä olisi tuntenut ketään. Lähikouluun kävellessä uusi ympäristö tuli luontevalla tavalla tutuksi.

Elin luokattoman lapsuuden siinä mielessä, etten ollut tietoinen yhteiskuntaluokkien olemassaolosta, vaikka omassa perheessäni oltiinkin välillä myös köyhiä. Ehkä tämä oli viime kädessä peruskoulun ansiota. Samaa lähikoulua kävivät kaikki lapset, varallisuuteen katsomatta. Koulussa tutustui erottelematta kaikkiin naapuruston lapsiin.

Olen tullut uudella tavalla tietoiseksi piilevästä luokkayhteiskunnasta vasta aikuisiällä. Suomalaisten tuloerot ovat kasvaneet tasaisesti pari viimeistä vuosikymmentä. Köyhyydessä elää jo 150 000 lasta. On selvästi nähtävissä, miten väestö jakautuu hyvin toimeentulevaan enemmistöön sekä vähemmistöön, jolle toimeentulon ongelmat kasautuvat.

Lasteni kautta olen huomannut, että esimerkiksi harrastuksista ja vapaa-ajasta on tullut varallisuuseroja uudella tavalla ilmentävä asia. Osa perheistä käy yhdessä laskettelemassa, golfaamassa ja ulkomailla. Osa perheistä ei käy ulkomailla ikinä. Tunnen 11-vuotiaan tytön, joka ei ole koskaan käynyt Porvoota pitemmällä. Tunnen myös samanikäisen tytön, joka sai vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi Meksikon matkan.

Eräs Me muut -kokoelman kirjoittajista on runoilija Merja Virolainen, joka kertoo olleensa aina lapsena kiitollinen mahdollisuudestaan käydä koulua. Koulussa oppi asioita, joita kouluja käymättömät vanhemmat eivät osanneet kaivata eivätkä lapselleen opettaa, kuten esimerkiksi sen, miten värejä sekoittamalla saadaan uusia värejä. Koulu tarjosi kauneuden ja onnistumisen elämyksiä. Tajun siitä, että myös itsellä oli lahjoja ja kyky tuottaa kauneutta. Jotain samantapaista luulen kokeneeni itsekin.

Tuore Helsingin yliopistossa tehty tutkimus osoittaa, että pienen luokkakoon vaikutus on erityisen selvä matalimman sosioekonomisen tason perheissä. Suomalaisen peruskoulun menestyksen resepti on ollut sen kyvyssä tasata hyvinvointieroja ja ehkäistä yhteiskuntaluokkien eriytymistä. Jotta luokka-sanan kaikki merkitykset tulisi tässä kirjoituksessa läpikäytyä, pääteltäkööt lopuksi: jos emme halua kasvattaa luokkaeroja, meidän on syytä pitää luokkakoot riittävän pieninä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat