Kun apurahansaajat karkotetaan yliopistoilta, suurin häviäjä on yliopisto

Edellisen eduskunnan aikana hyväksytty uusi yliopistolaki tuli voimaan kaksi vuotta sitten. Hyväksyessään lain eduskunta edellytti samalla, että hallitus seuraa yliopistouudistuksen toteutumista ja vaikutuksia ja antaa uuden yliopistolain vaikutuksista selvityksen eduskunnan sivistysvaliokunnalle vuonna 2012. Opetus- ja kulttuuriministeriö on nyt tilannut selvitystyön ulkopuoliselta konsulttiyhtiöltä.

Yliopistouudistuksen tavoitteena oli yliopistojen toimintaedellytysten parantaminen sekä opetus- ja tutkimustoiminnan laadun ja vaikuttavuuden vahvistaminen. Tähän tähdättiin vahvistamalla yliopistojen taloudellista ja hallinnollista asemaa. Uuden yliopistolain vaikutuksia arvioitaessa pitääkinkysyä, onnistuiko yliopistolaki edellä mainituissa tavoitteissaan.   Yliopistolain mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta, edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan vaikuttavuutta, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää elinikäistä oppimista. Yliopistojen tärkeimpänä tehtävä on perinteisesti pidetty tutkimusta, oli kyse sitten tiede- tai taideyliopistosta.   Yliopistolain vaikutuksia arvioitaessa on tärkeää tarkastella, miten laki on vaikuttanut yliopiston henkilöstön mahdollisuuksiin tehdä tutkimusta, samoin kuin sitä, miten houkuttelevaksi opiskelijat kokevat tutkijanuran.    Suuri osa suomalaisista tutkijoista tekee tutkimusta uransa aikana palkkatyösuhteisen tutkimuksen lisäksi myös apurahalla. Toisin kuin usein luullaa, apurahalla tehdään tutkimusta tutkijanuran kaikissa vaiheessa, vaikka valtaosa apurahatutkijoista onkin tutkijanuransa alussa olevia tutkijoita.   Apurahansaajien määrä on viime aikoina ollut kasvussa. Joissain yliopistoissa väitöskirjatutkimusta rahoitetaan entistä enemmän apurahoilla, mikä on työsuhteeseen ottamista edullisempi tapa teettää tutkimusta. Yliopistot käyttävät toisin sanoen budjettirahaa eli valtionosuuttaan entistä enemmän apurahalla tehtävään tutkimukseen.     Yliopistoilta on viimeisen vuoden aikana kantautunut huolestuttavia uutisia apurahatutkijoiden aseman hankaloitumisesta. Ongelmat juontuvat erityisesti yliopistojen ja tiedekuntien käytännöstä periä apurahatutkijoilta tilavuokraa yliopistolla sijaitsevasta työhuoneesta. On myös tapauksia, joissa tutkija (esimerkiksi tutkintoaan yliopistolle tekevä väitöskirjantekijä) ei ole saanut yliopistolta lainkaan työhuonetta.   Apurahatutkijat eivät ole, toisin kuin yliopiston muu henkilöstö, työsuhteessa yliopistoon, vaikka he tekevät yliopistolle tutkintoja ja tutkimusta, jotka osaltaan vaikuttavat yliopistojen saamaan rahoitukseen.    Apurahatutkijoiden asemasta ei ole säädetty yliopistolaissa, vaan kukin yliopisto päättää itse apurahatutkijoita koskevista käytännöistä. Yliopistolain §5 luettelee yliopiston yliopistoyhteisöön kuuluvat ryhmät, mutta ei mainitse erikseen apurahatutkijoita: ”Yliopistoyhteisöön kuuluvat yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstö, muu henkilöstö ja opiskelijat”. Tästä syystä yliopistojen ja tiedekuntien apurahatutkijoita koskevat käytännöt poikkeavat toisistaan.   Tällä hetkellä kukin yliopisto määrittelee itse vaikkapa sen, onko apurahatutkija esimerkiksi äänioikeutettu yliopiston vaaleissa vai ei. Tampereen yliopistossa apurahatutkijoilla on vaalisäännön mukaan oikeus äänestää yliopiston vaaleissa, kun taas Helsingin yliopistossa äänioikeus on sidoksissa työsuhteen pituuteen, eikä apurahatutkijalla ole vaalioikeutta eli mahdollisuutta vaikuttaa asemaansa yliopistovaalien kautta.    Eri yliopistolle tutkimusta tekevät tutkijat ovat toisin sanoen keskenään eriarvoisessa asemassa. Jotkut yliopistot ja tiedekunnat perivät tiloissaan työskenteleviltä ei-työsuhteisilta apurahalla työskenteleviltä tutkijoilta tilavuokraa, mutta kaikkialla tätä käytäntöä ei ole. Jotkut tiedekunnat perivät työhuoneesta tilavuokraa; toiset ovat edellyttäneet apurahatutkijoita vastineeksi työhuoneesta työpanosta esimerkiksi palkattoman opetuksen, pääsykokeiden arvostelun tai seminaarin järjestämisen muodossa. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa apurahatutkijoilta ei peritä tilavuokria, vaan apurahalla työskentelevien kanssa solmitaan sopimus työhuoneen käytöstä. Sopimus on samalla merkki työyhteisöön kuulumisesta ja äänioikeudesta yliopiston vaaleissa.   Yliopistouudistus lisäsi yliopistojen taloudellista autonomiaa ja vastuuta. Periessään apurahatutkijoilta tilavuokraa yksittäiset tiedekunnat toimivat taloudellisin perustein: ne kantavat huolta tilakustannuksistaan ja määrärahojensa riittävyydestä, ja yrittävät kattaa osan kiinteistä menoista apurahatutkijoilta perittävillä tilavuokrilla.   Tilavuokran periminen apurahatutkijoilta on kuitenkin nostanut tutkijoiden keskuudessa kritiikkiä uutta yliopistotyönantajaa kohtaan. Tilavuokran perimisessä ongelmallista on paitsi käytäntöjen kirjavuus ja tutkijoiden keskinäinen eriarvoisuus, myös tutkijanuran houkuttelevuuden heikkeneminen. Apurahat ovat pieniä ja niihin sisältyy harvoin erillinen määräraha työhuonevuokraa varten. Käytännössä tilavuokran periminen karkottaa apurahatutkijat yliopistolta.   Kun apurahatutkija lähtee työyhteisöstä, molemmat osapuolet menettävät: apurahatutkija menettää ennen muuta työyhteisönsä, mutta suurempi häviäjä on viime kädessä yliopisto. Apurahatutkijat ovat yliopistoille merkittävä voimavara. Etenkin yhteiskunnallisilla ja humanistisilla aloilla, joiden on vaikea saada muuta ulkoista rahoitusta, apurahoilla tehtävän tutkimuksen osuus on merkittävä. Apurahatutkijat tuottavat yliopistoille tulospisteitä, joiden perusteella yliopistot saavat opetusministeriöltä rahoitusta. Esimerkiksi jokaisesta väitöstutkimuksesta yliopisto saa opetusministeriöltä rahoitusta noin 130 000-140 000 euroa. Yliopistojen uudessa rahoitusmallissa tutkimusjulkaisuilla tukee myös olemaan yliopistoille entistä suurempi merkitys, joten apurahatutkijoiden työpanoksen menettäminen on yliopistojen kilpailukyvyn kannalta riskialtista.    Apurahatutkijoiden karkottaminen yliopistoilta merkitsee ennen pitkää tutkimustuloksen ja -laadun ja yliopiston kilpailukyvyn heikentymistä niillä aloilla, joilla uutta tutkimusta on tehty merkittävästi nimenomaan apurahoilla. Apurahatutkijoiden aseman ratkaisematta jättäminen voi olla jopa kohtalokasta näiden tieteenalojen tulevaisuudelle Suomen yliopistoissa. Työtilavuokran perimiskäytäntö ei myöskään kohtele tasa-arvoisesti yliopistolla eri rahoitusmuodoilla työskenteleviä.   Yliopistolain toimivuutta tarkasteltaessa onkin syytä pohtia, miten apurahatutkijoiden asemaa yliopistossa voidaan yliopistolakia korjaamalla parantaa. Tämän vuoksi kysyinkin opetusministeriltä kirjallisella kysymyksellä,  onko opetusministeri tietoinen apurahansaajien asemaan liittyvistä epäkohdista ja apurahalla työskentelevien eriarvoisesta asemasta muihin yliopistolla tutkimustyötä tekeviin verrattuna, ja tarkastellaanko eduskunnalle vielä tänä keväänä tuotavassa yliopistolakiselvityksessä kaksi vuotta vanhan yliopistolain vaikutuksia apurahatutkijoiden asemaan.   Toivon tietysti, että opetusministeri olisi valmis korjaamaan lakia tavalla, joka vahvistaisi apurahatutkijoiden asemaa yliopistoissa. Apurahatutkijoiden tutkimuspanoksen menettämiseen suomalaisella yliopistolaitoksella ei nimittäin todellakaan ole varaa.